Päiväkirjani: En aio olla enää urhea. En jaksa enää kipuja oikeassa koukkuvammkädessäni kantaa ja hoitaa. En ole saanut osakseni kuin ilkeilyä ja hattuilua. En koskaan kannustusta tai oikeanlaista apua. Kukaan ei ole minua auttanut käteni vamman ja kivun kanssa eteenpäin. Jos jotakin pyydän niin se annetaan pitkin hampain tai käännetään kylmästi selkä. Ei olla kuulevinaakaan. Pyysin kuntotukseen maksusitoumusta, en saanut. Kaikki apuvälineet, joita olen itse hankkinut ovat olleet välillisiä niitä ei ole korvattu. Nyt tulee muistaa, jos jotakin tapahtuu olen oikea aikaisesti hakenut apua ja tukea. Tässä annetaan hiljaista viestiä myös yhteiskunnan puolelta. Pitää ymmärtää, että kun käden päällä on jatkuvasti kuin piikkimatto, se on olkapäästä roikkuva, liikerajat rajoittuneet, veltto ja kivulias niin siitä tulee ajan myötä raskas taakka. Miten tässä pärjää - ei mitenkään. Ei tätä jaksa kun on taloudellisesti tiukkaa tämän vamman takia, ja kivun kanssa eläminen ei ole helppoa. Vaikka millä ja lailla koetan itseäni hoitaa mikään ei auta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti